Paluu Intiaan
Intiassa aikaisemmat kokemukset sulautuvat nykyhetkeen ja nuorrun hetkessä kymmeniä vuosia. Jos asiat eivät suju odotetusti, intialaiset auttavat – aina ja kaikessa.
Istun aurinkoisen, ruukkukukin ja punaisin kukkaköynnöksin koristellun Casa Cottage-hotellin vehreällä terassilla, suuren puun varjossa ja kirjoitan aamusivuja eli eräänlaista päiväkirjaa. Tunnistan jo haukan huudon. Viikossa olen tajunnut niiden olevan Bangaloressa yhtä yleisiä kuin lokit Helsingissä. Valtavassa puussa, jonka oksat kurottavat sisälle huoneeseeni talon toiseen kerrokseen, raakkuu variksia, mutta viereisen puun papukaijojen ja punaposkibulbulien heleä sirkutus uppoaa syvemmälle sydämeen. Hotellin muut asukkaat näkevät penkillä keski-ikäisen, aurinkohattuisen naisen, mutta itse tunnen itseni kaikkea muuta kuin tavalliseksi. Teen parhaillaan aikamatkaa, jossa minuuteni eri kerrokset sulautuvat ja eriytyvät kuin vuorovesi. Tavallista aikaa ei enää ole ja hetkittäinen säpsähdän miettimään, kuka minä oikein olen.
Tutut tavat ottavat vallan
Välillä tunnen itseni 25-vuotiaaksi vapaaehtoistyöntekijäksi ja Intian reissaajaksi kuten äsken syödessäni banaanileipää eli kahta vaaleaa paahtoleipää, joiden väliin on paloiteltu banaani. Se pelasti monta tilannetta, kun vajaa 30 vuotta sitten pikkupurtavaa oli vaikeammin saatavilla.
Usein tunnen itseni antropologiksi, joka on kentällä keräämässä aineistoa. Se on täällä Intiassa niin vahvasti osa minua ja kaikkea kokemaani. Haluan muistaa, ymmärtää ja taltioida kaiken näkemäni, kuulemani ja oppimani. Kuvaan jokaisen yksityiskohdan, ja kirjoitan kaiken muistiin. Näin myös kirjailijat toimivat ja sillä perustelen toimintatapaa itselleni, kun huomaan pohtivani, että enkö voisi vain olla, nauttia ja katsella ympärilleni kaikessa rauhassa niin kuin tavalliset turistit. En voi, täällä. Varsinkaan nyt, kun olen matkalla yksin, ja se tekee kokemuksesta vahvemman ja minusta avoimemman muistojen ja aikaisempien kokemusten uudelle vastaanotolle.
Vielä erikoisemmaksi tilanteen tekee se, että osa Bangaloreen liittyvistä muistoista on keksittyjä, eivätkä ne ole edes omiani, vaan ne kuuluvat Myötäjäiset-romaanin päähenkilöille. Kun kävelen poliisiaseman ohi, vilkaisen vaistomaisesti pihan valtavaa puuta ja sen viereisiä penkkejä, joilla kirjani päähenkilöt istuivat. Näen tuiman näköisen poliisin lähestyvän ja pelkään mielessäni kirjan naisten puolesta. Olen eläytynyt niin vahvasti heidän elämäänsä ja tunteisiinsa, että nekin heräävät täällä eloon, ja sekoittuvat omiin muistoihin tavalla, jota en ole kokenut aikaisemmin, ollessani Suomessa.
Pikkuhiljaa päästän irti ja annan tilanteiden ja muistojen vaan tulla ja viedä minut sinne, minne ne haluavat. Keholle ja mielelle tekee sitä paitsi vain hyvää mieltää itsensä hetken aikaa parikymmentä vuotta nuoremmaksi. Lisäksi annan itselleni luvan kaiken taltiointiin, ihmettelyyn ja muistelemiseen sekä kaikkeen muuhun, mitä haluan tehdä tai mikä tuntuu minulle täällä luontevalta.
Apua on aina saatavilla
Intia on uteliaan paratiisi. Jos pysähdyn katsomaan tai miettimään jotain asiaa, muut huomaavat sen, ja haluavat heti tietää, mistä on kyse, voivatko he auttaa tai kertoa lisää. Intialaiset ovat avuliaisuudessa omaa luokkaansa. Auttamishalun ansiosta on mahdollista pysyä luottavaisena tilanteissa, joissa asiat eivät suju ennakoidusti. Kun esimerkiksi lentokoneessa torkkuessaan tajuaa, että on unohtanut varata toiseksi yöksi hotellin, tai kun yöllä yhden jälkeen lentokentällä huomaa, ettei kukaan olekaan vastassa nimikyltin kanssa.
Olin varannut ensimmäistä kertaa hotellin lentokenttäkuljetuksella ja saanut nopeita ok-vahvistusviestejä lentoni saapumisaikaan. Toisen hotellin asiakasta odottava mies huomasi aprikointini, tuli heti apuun ja soitti hotelliini. Siellä oltiin tietoisia tulostani, mutta luultavasti he olivat jääneet odottamaan, että soitan heille lentokentältä sinne saavuttuani. Seuraavaksi uusi henkilö ohjeisti minua hankkimaan wifi-yhteyden puhelimeeni lentokentän infotiskiltä, jotta saisin soitettua whatsapp-puhelun hotelliin. Puheluiden kalleus oli selvästi iskostunut mieleeni niin vahvasti parinkymmenen vuoden takaa, että näin harvinaisen paljon vaivaa ilmaisyhteyden saamiseksi pikapuhelun sijaan. Kohta hotellin omistaja huristi autollaan lentokentälle. "Ei hätää, turvavöiden käyttö on pakollista vain kuljettajalle", hän rauhoitteli vedellen omaa turvavyötään kiinni, kun yritin saada takapenkin turvavyön toimimaan saatuani ensimakua liikenteestä.
Ajoimme pimeydessä, huonosti valaistulla ja vilkkaasti liikennöidyllä tiellä kohti maaseutua muistuttavaa kyläasutusta. Edullisen ja hyviä arvioita saaneen hotellin sijainti oli "lentokentän alueella" ja omassa mielessäni olin liittänyt sen Bangaloren nykyaikaiseen valossa kylpevään, kukilla ja viherkasveilla koristettuun lentokenttään, mutta nyt olimme jo kaukana sieltä. Pysähdyimme keskelle ei-mitään, jossa vaalea hotellirakennus loisti värikkäissä jouluvaloissa. Vain omistajan ystävällisyys esti minua ajattelemasta intialaista versiota Psyko-elokuvasta - tai ainakin työnsin ajatuksen määrätietoisesti ei-saa-ajatella -kategoriaan, koska halusin vain nukkua.
Aamulla heräsin rakentamisen ääniin. Ikkunasta huomasin, että hotellin toisella puolella oli kookospalmuja ja toisella puolella oli vaatimaton talorakennelma. Sen pihassa kohosivat valtavat kasat hiekkaa ja tiiliä. Miehet pyörittivät betonimyllyä ja huhkivat uuden rakennuksen parissa. Ehkä sinne on kohoamassa toinen hotelli? Nyt oma nykyaikaiselta ja valoisalta näyttävä hissillinen hotellini oli kuin ufo pellossa, aivan väärässä ympäristössä. Vaikka tarkemmin ajateltuna, Intiahan on vastakohtien maa, jossa uusi ja vanha kulkevat aina rinnakkain, eikä mikään ole tasaisen tavallista.
Tilasin ystävälliseltä henkilökunnalta intialaisen idli-voda -aamiaisen munakkaalla sekä kyydin keskustaan. Aamiaista syödessä WhatsApp-viesti kertoi, että pikaisesti Münchenin lentokentällä varmaani hotellihuone puuttuvaksi toiseksi yöksi olikin jo annettu jollekin toiselle, koska en ollut vahvistanut varausta GooglePayllä, jota kaikki täällä käyttävät. Hotellin emäntä kuitenkin vakuutti minulle, ettei ole mitään hätää, koska hän on varannut minulle huoneen toisesta hotellista saman kadun varrelta. Kiitin ja otin järjestelyn kiitollisena vastaan. Hotelli osoittautui täydelliseksi aloitus- ja lepopaikaksi ja kuvion ansiosta sain sen vielä normaalia edullisempaan hintaan.
Yllätykset kuuluvat asiaan
Matkan alku osoitti heti sen, että Intiassa asiat eivät aina suju odotetusti, mutta ne hoituvat, ja usein jopa paremmin kuin alkuperäinen idea. Se muistutti, ettei kannata takertua liikaa suunnitelmiin, vaan on hyvä jättää tilaa matkan varrella ilmaantuviin yllätyksiin, joita ensimmäinen viikko Bangaloressa oli tulvillaan. En ollut esimerkiksi saanut vastausta aikaisemmin lähettämiini tapaamisehdotuksiin, mutta sitten puhelin soi ja minut haluttiin tavata heti, tunnin päästä tai huomenna. Muistin, että kannattaa lähteä heti matkaan, ja usein yksi tapaaminen johti moniin uusiin mahdollisuuksiin. Tällä kertaa minua kiinnostavat tasa-arvokysymysten lisäksi Intian ihmeet ja henkisyys ja kun avaa suunsa ja alkaa kysellä, kuule jännittäviä tarinoita ja pääsee mukaan mitä ihmeellisempiin tapahtumiin. Olen täällä rennompi ja spontaanimpi, vaikka olosuhteet ovat haastavammat ja asioiden edistäminen voi vaatia kekseliäisyyttä ja kärsivällisyyttä.
Olen ollut onnellinen ymmärtämättä itsekään täysin miksi. Bangalore on minulle rakas, mutta kyse on jostain suuremmasta kuin yksittäisestä kaupungista tai maasta sinänsä. Mielessäni tähän paikkaan kiinnittyy läheisiä ystäviä ja hyviä muistoja. Lisäksi onnellisuutta vahvistaa oppimiskokemus, jonka olen täällä saanut ja joka jatkuu joka kerta täällä ollessani. Kaikki on niin täysin erilaista ja samalla niin oudon samanlaista kuin Suomessa. Olen oppinut elämään ja asumaan täällä, ja ne opit pulppuavat pintaan syvältä sisältäni ja muistuvat mieleen pala palalta, kun niitä tarvitaan. Vaikka monet asiat ovat muuttuneet valtavasti parissa-kolmessakymmenessä vuodessa, opit on helpompi päivittää tähän päivään, kun pohja on vahva. Mieleen on rakentunut oma kaista Intialle, joka aktivoituu ja ottaa vastaan uusia havaintoja.
Palaan aina takaisin
Täällä tunnen oloni kotoisaksi. Tuntuu, että minusta pidetään huolta aivan erityisellä tavalla. Enkä edes tarkoita vain intialaisten ystävieni rakkaudellisesta huolenpitoa, vaan myös satunnaisten ohikulkijoiden, hotellin henkilökunnan ja jopa autoriksakuskien vilpitöntä halua auttaa, viimeisten kohdalla toki vasta sitten, kun matkan hinta on saatu sovittua. Minua autetaan, kun yritän ylittää katua, löytää perille, nostaa rahaa tai tilata ruokaa tai kun kysyn neuvoa, ja minulle kiikutetaan tuolia, kun odotan. Ennen luulin, että minua autettiin, koska olin yksinäinen nuori nainen kaukana kotoa, ja vaikka olen viikon kuluessa hetkittäin luullut saksalaisia reppureissaajia ikätovereikseni, tiedän, ettei kukaan muu tee niin.
Yli kaksikymmentä vuotta sitten erotuin satunnaisista vierailijoista ja turisteista sillä, että tulin aina takaisin. "But Siru, she will always come back". Bangalore oli minulle se paikka, jonne aina palasin ja jonne aina palaan. Vaikka välissä on ollut parinkymmenen vuoden tauko, se on jo kurottu umpeen ja tiedän, että palaan taas uudelleen. Ja juuri nyt olen täällä ja jokainen hetki on kuin ihme.
Siru Aura
PS. Jos Intiaan, Bangaloreen ja naisten elämään sijoittuva Myötäjäiset-romaani kiinnostaa, sen voi tilata Stresa Kustannuksen verkkokaupasta.
Sirun muita blogikirjoituksia:
Myötäjäisten Intia 27.4.2024
Kirjoittaminen palautti luovuuden ilon 7.1.2024
Ohjeita surevalle 3.11.2023