Kiitollinen vastaanotto – liian vaikeaa ollakseen helppoa?

Joka vuoden alussa valitsen teeman, johon kiinnitän erityistä huomiota. Koska se, mihin kiinnittää huomiota, vahvistuu ja lisääntyy elämässä, vuoden teema kannattaa valita harkiten ja intuitiolla. Viime vuonna teemani oli kiitollinen vastaanotto. Se oli helppo valinta, koska vuorotteluvapaa alkoi tammikuussa ja suunnitelmissa oli puoli vuotta silkkaa iloa, lepoa, rauhaa ja vapautta. 

Kohti Intiaa iloisen jännittyneenä

Kaikki alkoikin lupaavasti, kun päätin toteuttaa pitkäaikaisen unelmani pidemmästä Intian matkasta. Intia on minulle ennestään tuttu ja rakas paikka. Asuin siellä lähes kaksi vuotta, kauan sitten, ja tein ensin vapaaehtoistöitä ja sitten antropologista kenttätyötä tutustuen eronneisiin intialaisnaisiin, naisjärjestöjen arkeen ja oikeuden käytäntöihin. Väitöstutkimuksen ja myöhemmin Myötäjäiset-romaanin kirjoittaminen pitivät Intian mielessä, ja vihdoinkin lähdin sinne pariksi kuukaudeksi tapaamaan vanhoja ystäviä sekä kiertelemään tutuissa ja uusissakin paikoissa.

Matkan puolivälissä asetuin Keralaan Marari-nimiselle rannalle, josta löysin itselleni täydellisen majapaikan ystävällisen ja vieraanvaraisen perheen kotimajoituksesta. Kaikki oli sujunut vielä paremmin kuin olin osannut kuvitella. Olin tavannut intialaisia ystäviäni, viettänyt unohtamatonta aikaa heidän kanssaan ja nuortunut mieleltäni ainakin 20 vuotta.

Olin ollut terve, enkä ollut tuntenut itseäni yksinäiseksi enkä epävarmaksi matkani "järkevyyden" suhteen, kuten olin ennakkoon pelännyt. Sen sijaan olin oppinut, että yksin matkustaessa saa vielä enemmän yllättäviä kutsuja kiinnostaviin tapahtumiin ja retkille eikä juttuseurasta ole koskaan pulaa, koska ihmiset ovat Intiassa niin käsittämättömän ystävällisiä ja vieraanvaraisia. Yllättäen tapasin myös lukuisia muita yksin matkustavia, eri ikäisiä naisia, joiden kanssa tuli helposti juttuun ja jakoi mielellään reissukokemuksia ja -vinkkejä. Jos kaipasi omaa aikaa esimerkiksi kirjoittamiseen, se oli parasta suunnitella – sitä ei tapahtunut spontaanisti. 

Intian ihmeitä, toteutuneita toiveita

Intian pyhät paikat ja ihmeet kiehtoivat minua, ja kun olin kertonut tästä intialaisille ystäville ja tutuille, he olivat ottaneet minut mukaansa ihmeistä kuuluisiin temppeleihin, kirkkoihin, tapahtumiin ja retkille. Aikoinaan tutkimusapulaisenani toimineen intialaisen ystäväni kanssa vierailimme Bengalurussa (ent. Bangalore) ja Mysurussa (ent. Mysore) niin monessa erilaisessa ihmetemppelissä ja -kirkossa, että lopulta sekosin laskuissa.

Matkalla Mararin rantapaikkaan autonkuljettaja pysäytti pyytämättä Keralan kuuluisassa, pyhiinvaeltajien suosimassa St. Andrew's Basilica Arthunkal -kirkossa, koska sana - ihmeet – lipsahti taas huuliltani. Nyt majapaikkani emäntä suunnitteli jo täyttä häkää perheretkeä lähikylän Kanichukulangara Devi -temppelissä käynnistyneille Devi Saranam -festivaaleille, jonne pääsisin mukaan perheen pojan skootterin tarakalla. Toiveisiini oli vastattu yltäkylläisesti – ja kiitollisena otin kaiken vastaan.

Olin myös halunnut kirjoittamisrauhaa ja Mararin rannalla sekin toteutuisi. Kun pääsin merenrannalle, sadan metrin päähän majapaikastani, haukoin henkeä. Voiko tämä olla totta? Olenko minä todella täällä? Arabian meren vaaleat kuohupäät kimaltelivat ja päättyivät loputtomaan, pilvettömään taivaanrantaan. Kulkukoirat makasivat laiskasti harvinaisen siistillä rannalla. Mies ja lapsi hyppivät ja polskivat aalloissa eli tällä rannalla olisi mahdollista myös uida. Raikas merituuli vilvoitti kuumuutta.

Majapaikan emäntä vuokrasi aurinkotuoleja ja varjoja, joiden suojassa oli mahdollista nauttia olosta jopa 35 asteen helteessä. Myös huoneeni ilmastointi toimi jäätävän hyvin ja ranta oli niin lähellä, että WiFi ulottui sinne saakka. Pystyin helposti piipahtamaan huoneen vessassa, hakemassa vettä tai huoneeseen unohtuneen pyyhkeen tai aurinkorasvan. Sinne pystyin myös viemään arvotavarani, kun halusin uimaan. Tämä kaikki oli yksinmatkustavalle harvinaista herkkua ja täyttä timanttia.

Mitä pahaa kohta tapahtuu?

Rannan lähikojussa myytiin tuoreita kookoksia, joiden vesi on parasta ja ravintorikkainta hellejuomaa. Pääsin vihdoinkin uimaan, hyppimään ja kellumaan kylpyveden lämpöisissä, hoitavissa ja hellivissä meren aalloissa. En halunnut palata rantaan. Kelluin aalloilla. Kaikki oli täydellistä. Kirkkaalle taivaalle ilmestyi pieni, harsoinen pilvi. Äkkiä tunsin kasvavaa pakokauhua. Mitä pahaa seuraavaksi tapahtuu? Jotain on tulossa, tämä ei voi jatkua näin!!

Tuleeko Tsunami? Tsunami iski tällekin rannalle vuonna 2004. Kun ajoimme tänne pitkin rantatietä Kochin kaupungista, siellä täällä näkyi valtavia, merenrannalle koottuja kiviröykkiöitä ja harmaita betonisia jättiluita muistuttavia kasoja. Kun ihmettelin niitä, kuski vastasi olkiaan kohautellen: "Tsunami".

Onko täällä haita? Vai polttaako kohta reittäni meduusa, kuten siskolleni tapahtui Interraililla vuonna 1987?

Varastaako joku kassini? Niin kävi ystävilleni Nicaraguassa 10 vuotta sitten. Lompakot ja puhelimet hävisivät saman tien. Ai niin, omassa kassissani on vain pyyhe. Mutta sen piilotaskussa on huoneeni avain!

Saanko auringosta palovamman kasvoihin, kuten kävi Meksikon matkalla 1990-luvulla, kun olin levittänyt kasvorasvaa aurinkorasvan sijaan?

Onkohan lapsilla kaikki hyvin Suomessa?

Onkohan jotain vialla jossain?

Kun seuraava aalto tuli, upposin ja sain suuni ja silmäni täyteen suolaista merivettä. Kellunta onnistuu vain rentoutuneena. Mikä minua vaivasi? Mistä nämä ajatukset tulivat? Miksi en osannut vain nauttia?

Kaiken kauneus ja täydellisyys oli yksinkertaisesti liikaa. Voiko elämä oikeasti olla näin ihanaa ja helppoa? Eikö tämä ala olla jo liian hyvää ollakseen totta? Onko edes oikein nauttia YKSIN näin suuresta onnesta? Mielessäni oleva, itse luotu, onnellisuuskiintiö oli täyttynyt ja tulvi yli. Vaikka olin harjoitellut hyvän vastaanottamista koko Intian matkan ja jo paljon ennen sitä, jokin syvällä sisälläni harasi yhä sitkeästi vastaan.

Vanhat ja väärät uskomukset löysivät tiensä jopa tänne Arabian meren aaltoihin. Tutut sanonnat "itku pitkästä ilosta" ja "mikään ei tule ilmaiseksi" ilkkuivat päässäni kuin rannalla raakkuvat varikset. Mistä nämä viestit tulivat ja miksi? Onko kyse suomalaisesta synkkyysgeenistä tai pula-ajan perinnöstä? Vai onko kyseessä globaali ilmiö? Ainakin intialaisille tutuille sekä antaminen että vastaanottaminen vaikuttivat paljon luonnollisemmalta. Liittyykö se vahvaan yhteisöllisyyteen? Vai auttavatko jumalat tässäkin; totuttavat vastaanottamaan ihmeitä, kun niihin uskoo?

Haluaisin päästä eroon huolehtimisesta ja vahvistaa hyvän vastaanottoa, mutta miten se käytännössä onnistuu. Miksi on välillä vaikeaa sallia itselleen hyviä asioita ja vaan nauttia niistä? Miksi moni muukin nainen on kertonut samasta asiasta, joka voi ilmetä monilla eri tavoilla?

Itsensä arvostaminen auttaa

Itsensä tunteminen on ainakin alku tutuista, mutta haitallista ajatusmalleista pois oppimiseen. Itseäni ja ajatuksiani tarkkailemalla olen esimerkiksi oppinut tunnistamaan, milloin joku hetki tai kokemus on minulle erityisen merkittävä. Silloin säpsähdän hereille kuin syvästä unesta ajatukseen: onko kaikki hyvin? Ja yleensä: mitä lapsille kuuluu? Tai: olenko unohtanut jotain tärkeää? Yleensä minun on pakko ottaa puhelin esille ja tarkistaa, ettei lapsilta – tai muilta läheisiltä – ole tullut tärkeää viestiä tai avunpyyntöä sillä ihmeellisellä uppoutumisen hetkellä, jonka olen juuri saanut kokea. Näin on käynyt taidenäyttelyissä, elokuvissa, kirjoittaessa, kirjaa lukiessa sekä myös työn imussa. Samasta taisi olla juuri aalloissakin kyse.

Uskon, että ilmiö liittyy itsensä arvostamisen ja riittävyyden kysymyksiin. Joku osa minua ei vieläkään suostu uskomaan, että ansaitsen parasta ja saan ottaa sen ilolla vastaan. Minun on muistutettava itselleni, ettei mitään pahaa tapahdu sen takia, että koen jotain hyvää ja ihmeellistä. Ei ole olemassa sellaista yhtälöä eikä kaavaa, että hyvästä joutuu maksamaan – vielä korkojen kera. Ei! Ja mitä enemmän sallin itselleni kaikkea hyvää, sitä helpompaa ja luonnollisempaa on myös iloita muiden onnesta ja onnistumisista, ja sitä innokkaammin kannustan myös muita heitä inspiroiviin kokemuksiin. Myös niihin, joista ei ole mitään "hyötyä." Koska juuri niissä piileekin salainen lahja ja muutoksen siemen.

Teot vahvistavat vastaanottoa

Kiitollinen vastaanotto -teemani ansiosta pohdin vuoden mittaan, miten voisin lisätä omaa kykyäni nauttia kaikesta hyvästä ja sen vastaanottamista. Uskon, että myös tässä harjoitus tekee mestarin. Muutoksessa teot ovat ajatuksia ja sanoja merkittävämpiä, joten niihin kannattaa panostaa. Mitä enemmän tekee mukavia, juuri itselle parhaiten sopivia asioita, sitä luonnollisemmalta se alkaa tuntua ja sitä enemmän niistä nauttii. Tapoja on monia.

Luovuuskuningattareksi – "the Queen of Creativity" – tituleeratun Julia Cameronin ehdottamat aamusivuharjoitukset sekä erityisesti "taitelijatreffit" ovat helppoja ja siksi vaikeita konsteja myös tähän tarkoitukseen. Taitelijatreffeillä tehdään kerran viikossa tunnin, kahden tai muun ennalta sovitun ajan yksin jotain itselle mieluisaa, ja siten luovuutta ruokkivaa, tekemistä jossain itseä innostavassa paikassa esimerkiksi sisustuskaupassa, merenrannalla, talvipuutarhassa, taidenäyttelyssä tai muussa inspiroivassa ympäristössä. Samalla taiteilijatreffit ovat tekoja, jotka vahvistavat itsensä kuuntelua ja huolenpitoa sekä muistuttavat leikkisyyden ja luovuuden tärkeydestä. 

Toiset, ehkä astetta vahvemmat, keinot itselleni ovat olleet lomailu yksin mökillä ja nyt lisäksi yksinmatkailu. Yksin mökillä voi elää täysin omassa tahdissa, luonnon keskellä, tottua pimeyteen ja öisiin rasahduksiin sekä auringon nousuun seuraavana aamuna. Onnistunut, turvallinen ja inspiroiva Intian matka vahvisti rohkeuttani yksin matkustamiseen myös tulevaisuudessa. Solotravel eli yksinmatkailu on selvästi jo käsite Intiassa, eikä naisten yksin matkustaminen herätä ihmetystä. Monet naiset suuntaavat yksin ashrameihin, meditaatio- ja joogakeskuksiin ja ayurveda-retriitteihin Intiassa. 

On ihanaa matkustaa ystävien, perheen ja sisarusten kanssa, mutta aikataulujen yhteensovittaminen voi olla välillä haastavaa. Intian matkasta rohkaistuneena päätin, että en jätä yhtään matkahaavetta toteuttamatta. Kuten taiteilijatreffeillä, myös yksin matkustaessa on "vastuussa" kokemuksesta – niin hyvästä kuin huonosta – vain itselleen. Se on yllättävän vapauttavaa. Lisäksi yksin kokee asiat välillä vahvemmin, koska koko huomio on tapahtumissa ja omassa kokemuksessa. Ei tarvitse miettiä, mitä toinen ajattelee elämyksestä, mutta toisaalta ei saa myöskään jakaa kokemaansa, mikä voi tuntua myös vähän haikealta. Onneksi some auttaa siihen ja viestit kulkevat ympäri maailman.

Jos viikoittaiset taitelijatreffit tai yksinlomailu tuntuvat liian isoilta loikilta, voi myös aloittaa pienillä omilla hetkillä ja jutuilla ja tehdä niistä säännöllisiä ja juuri itselleen sopivia. Teot kertovat mielelle itsensä arvostamisesta, koska aika on arvokasta valuuttaa.

Opinko vastaanottamaan?

Oma opintieni kiitolliseen vastaanottoon eteni selvästi viime vuonna. Intia – ja intialaiset – olivat se paras opettaja, mutta keskityin teemaan myös Suomeen palattuani. Vastaanotin kiitollisena vapautta, syntymäpäiväonnitteluja, luonnon kauneutta, auringon lämpöä, kesäpäiviä, linnunlaulua, marjoja, musakeikkoja, hiljaisuutta, matkoja, juhlia – kuten Hyvien siskojen Ilon juhlat – sekä kirjoittamista eri muodoissa. Kun palasin vuorotteluvapaalta Punaisen Ristin viestintäpäällikön töihin, olin syvästi kiitollinen työni kiinnostavuudesta ja merkityksellisyydestä, mielettömän osaavasta ja mukavasta tiimistäni sekä kaikista työkavereista.

Nyt on uusi vuosi ja on aika miettiä vuodelle 2025 joku innostava ja kutsuva teema. En ole vielä täysin päättänyt, mutta jotenkin se tulee liittymään luottamukseen. Haluan luottaa yhä enemmän elämään ja sen tuomiin mahdollisuuksiin, asioiden sujumiseen ja onnellisuuteen. Mieleeni nousee teema: Luottavainen läpimurto. Mutta en oikein tiedä, missä aiheessa haluaisin läpimurron tapahtuvan. Ehkä sitä ei tarvitsekaan vielä tietää, vaan se paljastuu vuoden mittaan, kun muistaa luottaa luottavaisena. Ja vuoden päästä katsotaan, miten kävi - vahvistuiko luottamus, tuliko läpimurto ja missä se tapahtui?

Mihin teemaan sinä haluaisit keskittyä tänä vuonna? Entä mitkä omat, säännölliset teot inspiroisivat sinua ja antaisivat uutta virtaa? 

Siru Aura

Kaipaatko kannustusta ja innostusta?
Entä hyvää siskoa?

Jos kaipaat rohkaisua oman ajan ottamiseen ja oman juttusi toteuttamiseen, voit liittyä Hyvät siskot -yhteisöön. Hyvissä siskoissa kannustamme toisiamme ja iloitsemme yhdessä. Uskomme toisiimme, näemme toistemme kyvyt ja mahdollisuudet sekä juhlimme onnistumisia. Nauramme yhdessä – tai rauhoitumme ihmettelemään elämän ihanuutta. Ja muistutamme toisillemme, ettemme ole yksin, ja että elämä kantaa. Liity mukaan! 

Jos kirjoittaminen tuntuu omalta jutulta, voit tulla mukaan Hyvin siskojen kirjoittajiin. Tuemme ja innostamme toisiamme kirjoittamaan vapaasti ja itseämme kuunnellen. Lue lisää.

Jos taas Intia, naisten tarinat ja jännittävä juoni kiinnostavat, kannattaa tilata Myötäjäiset-romaanini täältä!

Ivi-siskollani on tarjolla "Oman elämäsi sankaritar"-valmennus, jos se kutsuu. Lue lisää.

Sirun kirjoitukset Hyvät siskot -blogissa: 

Myötäjäisten Intia 27.4.2024

Paluu Intiaan 7.2.2024

Kirjoittaminen palautti luovuuden ilon 7.1.2024